Nyt kun olen saanut sopivasti etäisyyttä (sekä ajallista että maantieteellistä) meidän Uuden-Seelannin roadtrippiin, kokoan tähän postaukseen vielä yhteenvetoa meidän asuntoautoilunoviisien kokemuksista.

Me vuokrasimme asuntoauton Christchurchistä Wilderness-nimisestä yrityksestä 10 päiväksi ja kiersimme sillä ainoastaan Etelä-Saarta. Palvelu yrityksessä oli äärimmäisen ystävällistä ja olimme yritykseen kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväisiä.

Reittisuunnittelu. Olin etukäteen hahmotellut meille ajoreitin ja arvioinut Google Mapsin avulla etäisyyksiä. Meille 200 km oli ehdoton maksimi päivämatkan pituudeksi ja näissä rajoissa aika hyvin pysyimmekin vaikka emme noudattaneetkaan alkuperäistä matkasuunnitelmaa. Google Mapsissa etäisyydet näyttävät välillä lyhyemmiltä kuin ne oikeasti ovat. Tietöitä sattui olemaan aika monessa paikassa mutta muuten teillä oli aika rauhallista.

Takapenkki pysyi suhteellisen tyytyväisenä, kun pidimme taukoja vähintään tunnin välein. Kaikki pääsivät jaloittelemaan ja välillä kävelimme jonkin lyhyen luontoreitin, jos sellainen alkoi jostain läheltä tietä.  Asuntoautossa kätevintä on se, että eväät kulkevat aina mukana ja taukopaikkoja hienoilla maisemilla löytyi tienposkestakin.

Leiriytyminen matkailuautolla on suhteellisen helppoa Uudessa-Seelannissa. Leirintäalueita on moneen makuun. Käsittääkseni leiriytyminen on suhteellisen vapaata useimmissa paikoissa, jos ei sitä ole erikseen kielletty ja matkailija kunnioittaa luontoa eikä herätä liiallista huomiota metelöimälle jne.  Jotkut matkailijoista suosivatkin enemmän ns. wilderness-tyylistä leiriytymistä, jossa yövytään matkailuautossa keskellä luontoa kaukana hälystä. Ymmärrän täysin.

Aloittelijoina ja lasten kanssa me kuitenkin yövyimme vain Holiday Park-leirintäalueilla, joista löytyivät vessat, suihkut sekä lapsille yleensä jonkinlainen leikkipaikka. Näillä leirintäalueilla asuntoauton vessakasetin sai tyhjennettyä (dumb station), lisättyä autoon puhdasta vettä ja auton piuhaan lähimpään sähkötolppaan. Käytännössä nämä hommat on tehtävä joka kolmas päivä.

Top Ten Holiday Park on kaiketi koko saaren kattava ketju, josta jäsenenä saa alennusta. Suositeltavaa on ladata kännykkään sovellus, esimerkiksi Campermate, josta löytyy kätevästi tietoa lähimmistä leirintäalueista, bensa-asemista, reitin varrelle osuvista valokuvauspaikoista sekä muista nähtävyyksistä. Sovellus tiedottaa myös hyvistä diileistä läheisillä leirintäalueilla. Näitä sovelluksia löytyy useita, Campermate toimii käsittääkseni myös Australiassa.

Vaikeinta matkan suunnittelussa oli päättää, millaisen reitin ehtisimme ajaa kymmenessä päivässä. Nähtävää pelkästään Etelä-Saarella on niin paljon, että jonkinlainen priorisointi on pakollista, jos aikaa ei ole käytettävissä rajattomasti. Pelkästään Etelä-Saaren nähtävyyksien kiertelyyn voisi helposti käyttää aikaa vähintään kolme viikkoa.

Olimme kuulleet etukäteen paljon kehuja Uuden-Seelannin kauniista luonnosta, emmekä kyllä pettyneet. Minne tahansa ajoimme, maisemat olivat todella vaikuttavat ja niin vaihtelevat. Harvasta maasta löytyy jäätikköjä, tulivuoria, upeita hiekkarantoja ja sademetsiä, kaikki samalla saarella. Myöskään uusiseelantilaisten ystävällisyyttä ei voi tarpeeksi hehkuttaa. Saimme joka paikassa erittäin ystävällistä kohtelua.

Tämän kysymyksen esitin itselleni muutaman kerran ennen reissua ja kuulimme sen kyllä pariin kertaan muiltakin sukulaisilta ja tuttavilta. Kirjoitan tätä kuuden viikon reissun jälkeen kotona klo 4.51 aamuyöllä jetlag rasitteena. Lapset ovat heränneet joka aamu neljältä. Ja siltikin tuntuu, että kannatti. Maapallo tuntuu taas hiukan pienemmältä paikalta.

Rehellisesti sanottuna monesta kohteesta olisi varmasti saanut enemmän irti hieman isompien lasten kanssa. Pitkät vaellusretket Uudessa-Seelannissa ja Great Ocean Road Australiassa jäivät kokematta. Mutta tästä reissusta tuli nyt sen näköinen mihin tällä kokoonpanolla, lasten ikä ja persoona/luonne huomioiden pystyttiin. Tulevaisuudessa lasten koulunkäynti tulee rajoittamaan näin pitkien matkojen tekemistä. Myös omat työkuviot eivät välttämättä jousta yhtä hyvin. Siksi olen tyytyväinen, että toteutimme tämän unelman nyt. Ja uskomattomia tsemppareita nuo lapset ovat. 3- ja 5-vuotiaana selvisivät hienosti aikaerosta ja monesta pitkästä lennosta (kiitos viihde-elektroniikan!).

Reissussakin tärkeä tekijä oli normaalista päivärytmistä kiinni pitäminen. Se tietenkin nopeuttaa aikaeroon sopeutumista, mutta helpottaa myös  muutenkin elämää, jos ei tarvitse toimia nälkäisten/väsyneiden lapsien kanssa. Ensimmäisinä matkapäivinä yritimme pitää päiväohjelman mahdollisimman keveänä (uintia, uintia ja taas uintia). Aadalta on ollut jäämässä pois päiväunet viime syksyn aikana mutta lomalla niitä selkeästi taas tarvittiin. Siksi oli hyvä homma raahata matkarattaat mukaan. Päiväunet onnistuivat monesti tien päällä.

Matkan aikana tuli nähtyä aika monta (todella hienoa) leikkipuistoa, eläintarhaa ja huvipuistoa. Paljon tehtiin siis juttuja lasten mielenkiinnon mukaan, koska yleensä kun lapset viihtyvät, myös vanhemmat viihtyvät. Australiassa lasten viihtymistä auttoi myös uima-allas, jolloin tylsiä ”mitä me tehdään”-hetkiä ei ollut. Lapset viettivät suurimman osan valveillaoloajastaan altaassa. Vanhempien tehtäväksi jäi sitten vähintään se altaan reunalla päivystäminen ja auringon ottaminen. Uimataidon kehitys ottikin kummallakin lapsella hyppäyksen eteenpäin. Australiassa meillä oli vielä vieraana toinen lapsiperhe, joten lasten viihtymistä ja keskinäistä nahistelua vähensivät toisten lasten seura.

Uuden-Seelannin roadtrip olikin sitten taas haaste kärsivällisyydelle, sekä aikuisten että lasten. Kauniiden maisemien ihaileminen ei lapsia jaksa kauan viihdyttää (lue juuri yhtään), siksi pidemmille matkaosuuksille oli pakko keksiä lapsille jotain viihdytystä. Ipadiin yritimme turvautua vain hätätilanteessa. Aarne pysyikin tyytyväisenä pitkillä matkoilla äänikirjoja kuunnellen. Aada piti kovasti matkaa varten hankituista puuhakorteista (Oppi & ilo), joihin pystyy piirtämään ja ratkomaan erilaisia tehtäviä. (Nämä kortit toimivat myös aika hyvin ravintolassa ruokaa odotellessa). Kummankin lapsen suosikki oli myös autopeli. Jokainen tiimi valitsi oman värin, ja sitten laskimme vastaantulevista autoista, kumpi joukkue sai ensimmäisenä kasaan 10 sinistä/punaista/valkoista autoa. Yksinkertaista mutta toimivaa.

Tokio tuntui aluksi melko haastavalta kohteelta. Pilvenpiirtäjien keskeltä ei juuri leikkipuistoja löydy (toki muutama pieni tuli vastaan). Lisäksi pitkät kävelymatkat riepoivat varsinkin seurueemme pienintä jäsentä. Kävelystä tulikin päivittäinen nahistelun aihe. Tyttö saattaa välillä juosta paikasta toiseen muutamankin kilometrin, kun ”unohtaa” kävelevänsä. Sitten asia taas muistuu mieleen ja pitää päästä isin hartioille. Rattaita emme kuitenkaan halunneet joka päivä mukaan ottaa, koska metrossa kulkeminen niiden kanssa on monien portaiden vuoksi hankalaa. Tokiossa matkaohjelmaan sisältyi myös ”aikuisten” kohteita kuten Tokyo Edo-museo ja Meiji Jingun shinto-temppeli. Niistäkin selvittiin ilman suurempia mutinoita.

Reissaaminen lasten kanssa ei tietysti aina ihan lomalta tunnu. Välillä kuitenkin ympäristönvaihdoskin tekee hyvää. Ja erityisesti se, että saa nauttia auringosta eikä tarvitse pukea lasten päälle monia vaatekerroksia. Jo se, että muutama viikko pärjättiin ilman kuravaatteita on juhlaa. Matkaan maihtui monenlaisia päiviä. Niitä tavanomaisia perheriitojakin. Paketti pysyi kuitenkin yllättävän hyvin kasassa. Itsetunto matkustajana kasvoi. Lapset selvisivät hyvin pitkistä lennoista ja aikaerosta. Lapsiperheille on olemassa muitakin kohteita kuin Kanariansaaret. Välillä se vaatii tietysti pitkää pinnaa ja zeniläistä asennetta.

 

 

 

Tokio ja Japani jäivät kuitenkin reissun mieleenpainuvimmaksi osuudeksi, ehkä juuri erilaisuutensa vuoksi. Vaikka Tokio ei olekaan ihan tavanomaisin perhematkakohde, tekemistä kuitenkin riittää myös lasten kanssa. Ja Tokio itsessään on jo nähtävyys, meni minne tahansa.

Disney-maailman lisäksi erityisesti Odaiban-saarelta löytyy perinteisiä lapsiperhekohteita. Matka saarelle oli jo sinänsä aika futuristinen kokemus itseohjautuvalla metrolla. Saarelta löytyy  muun muassa ranta, Sega-maailma, Madame Tussaudin vahakabinetti ja Lego Discovery World. Näistä jälkimmäinen oli tietysti suosikkikohde meidän kaksikolle. Saarelle oli pystytetty myös vapauden patsas (?).

Japanissa parasta oli tietysti hyvä ruoka. Uskaltauduiduimme lasten kanssa ravintolakäyttäytymisen tulikokeeseen Teppanyaki-ravintolaan, jossa kokki valmistaa aterian asiakkaan edessä eräänlaisella grillivastuksella. Lapset jaksoivat pysyä paikallaan, kun saivat seurata samalla ruoan valmistusta.

Reissun viimeisenä päivänä päätimme mennä museoon. Tokyo Edo-museo oli lastenkin kanssa suhteellisen helppo kohde. Museossa esiteltiin Tokion historiaa 1800-luvulta alkaen. Museossa oli paljon erilaisia kohteita, joita lapset pääsivät kokeilemaan. Samalla Tokion historia kaupunkina avautui kiinnostavalla tavalla.

Tokiossa on iso Disney maailma, joka koostuu kahdesta puistosta: Disneyland ja Disneysea. Pikaisen googlauksen perusteella päätimme lähteä lasten kanssa Disneysea-puistoon, koska internet kertoi meille sen olevan ainutlaatuinen maailmassa.

Puistoon pääsi kätevästi metrolla suoraan Tokion asemalta. Odotukset olivat aika korkealla, ainakin meillä vanhemmilla, koska kumpikaan meistä ei ollut aikaisemmin käynyt Disney-maailmassa. Puisto sijaitsee noin 12 km päässä Tokion keskustasta ja on alueena todella iso. Pelkästään Disney-maailman sisällä liikutaan metrolla, jossa on neljä eri pysäkkiä. Alueelta löytyy myös useita hotelleja.

Ensimmäinen reaktio astuessamme portista sisään olikin aika äimistynyt. Sisääntuloportin edessä oli italialainen kaupunki ja satama, horisontissa häämötti iso tulivuori ja Titanic. Teemoja oli useita kuten American Waterfront, Mermaid Land, Lost River Delta (Indiana Jones-teema).

Puitteet olivat siis todella upeat. Sitten niihin huonoihin puoliin. Jonotusajat kaikkiin huvipuiston laitteisiin olivat täysin käsittämättömät. Jonotimme Aadan kanssa pienten lasten vuoristorataan 40 minuuttia. Pahimmat jonotusajat suosituimpiin laitteisiin olivat kaksi ja puoli tuntia (!).

Aarne ja Kim jonottivat vajaat kaksi tuntia pääsyä vuoristorataan nimeltä Journey to the Center of the World. Aarneen tämä vuoristorata teki selkeästi vaikutuksen, koska on puhunut jutusta vielä pitkään sen jälkeenkin. Harmi, että se jäikin sitten ainoaksi kunnon vuoristoradaksi, jossa ehdittiin käymään.

Koska Aada ei pituutensa vuoksi päässyt vielä hurjimpiin laitteisiin (117 cm oli pituusraja useimpiin vuoristoratoihin), suuntasimme me kohti Mermaid Landia, jonne oli rakennettu  merimaailma, jossa oli paljon pienemmille lapsille suunnattua tekemistä. Alueelta löytyi myös leikkipaikkoa vauvoille ja vähän isommillekin lapsille, joihin ei tarvinnut erikseen jonottaa, kiitos siitä.

Jonotimme noin puoli tuntia Merenneito Arielin musiikkiesitykseen. Show kesti noin 20 minuuttia mutta ei ilmeisesti tehnyt Aadaan suurempaa vaikutusta, koska hän ilmoitti heti esityksen olleen liian pitkä.

Lopputulema Disneysea-maailmasta olikin ehkä se, että alueelle ei kannata mennä huvipuistolaitteiden vuoksi vaan ehkö enemmänkin fiilistelemään upeasti rakennettuja teemapuistoja sekä katselemaan hassusti pukeutuneita ihmisiä (useat kävijöistä olivat pukeutuneita Disney-teeman mukaisesti.) Disneysea sopii siis siinä mielessä paremmin hiukan vanhemmille lapsille, jotka ymmärtävät enemmän, mihin elokuviin ja teemoihin rakennukset ja esitykset liittyvät. Ja ehdottomasti kannattaa varata aikaa vähintään koko päivä aamusta myöhäiseen iltaan. Laitteisiin pääsyä nopeuttavat myös erikseen myytävät fast passit, joilla laitteihin pääsee ilman jonotusta ennalta sovittuna kellon aikana. Näitä on kuitekin myynnissä vain rajallinen määrä, joten ne tulisi hankkia heti aamusta.

Blenheimista otimme suunnan jälleen kohti sisämaata ja Murchison nimistä pikkukaupunkia. Valitettavasti tie Pictonista alaspäin Kaikouran suuntaan on edelleen osittain suljettu marraskuussa 2016 sattuneen maanjäristyksen jälkeen. Muussa tapauksessa olisimme ajelleet itärannikkoa pitkin Kaikouran kautta Christchurchiin. 

Tie Blenheimista Murchisoniin kulkee Nelson Lakes-nimisen kansallispuiston läpi, jonka alueella on kaksi erityisen kaunista järveä. Me pysähdyimme St Arnaudin kohdalla Rotoiti-nimisen järven kohdalle, jossa otimme pakolliset turistikuvat Kerr Bayn laiturilta kohti Mt Robertsin vuorta. Stoppi oli mukava vaikka paikka kuhisi hiekkakärpäsiä (ja turisteja).

Murchisonissa pysähdyimme lounaalle jo menomatkalla tutuksi käyneeseen kahvilaan. Yövyimme pienellä leirintäalueella hautausmaan ja valtatien varrella. Hautausmaan asukkaat olivat hiljaisia mutta tieltä kuuluivat autojen äänet vähän liian hyvin. Korvatulppien kanssa uni kuitenkin tuli nopeasti.

Heräsimme Punakaikin leirintäalueella lauantaina sateen ropinaan. Päätimme tästä syystä vetää hiukan pidemmän ajorupeaman lähemmäs saaren pohjoista osaa ja Abel Tasmania.

Ajomatka sujui suhteellisen joutuisasti. Teimme muutamia pysähdyksiä. Kävimme testaamassa Buller-joen yli rakennettua riippusiltaa. Paikassa oli hiukan turistirysän makua, ainakin hinnoittelussa, mutta tauko tuli tässä vaiheessa tarpeeseen. Aada ylitti riippusillan urhoollisesti virran yli mutta Aarne pakitti ennen ylitystä. Lienee kehittyneempi itsesuojeluvaisto kuin pikkusiskollaan.. Aada lasketteli vielä virran yli köysirataa pitkin takaisin. Siinä olikin toivottavasti tämän reissun adrenaliinipläjäys.

Päivän päätteeksi päädyimme Quinney’s Bush Camp nimiselle leirintäalueelle, joka muistutti ehkä hieman helluntaiseurakunnan kesäleiriä (uskonnolliset esitteet/julisteet suihkutiloissa). Lapsille paikka oli täydellinen ”vanhan ajan” puuhamaa. Koko alue oli yhtä suurta leikkipaikkaa temppuratoineen ja kotieläimineen. Aivan täydellinen pysähdyspaikka lapsiperheille siis.